Itseasiassa suurin syy tämän aloittamiseen lähti siitä, että nyt harrastelemme Vicken kanssa enemmän ja asioita mistä haluan kertoa, on enemmän. En tiedä teistä, mutta minua ainakin ärsyttää ihmiset, joiden jokainen päivitys naamakirjassa on koirastansa tai lapsestansa! Joten, jotta en ole semmoinen ihminen, joka ärsyttää itseäni, päätin aloittaa blogin, jossa voin hyvillä mielin kertoa, kehua, manailla ja naureskella meidän yhteisille seikkailuille, sillä siltä minusta tuntuu - meidän elämä on yhtä seikkailua!Eli vähän taustoja. Vicke on ensimmäinen ikioma koirani. Oman koiran hankkiminen on ollut mielessäni... mmmm... todella kauan! Rakkaus snautsereita kohtaan (suuria, kääpiöitä ja keskikokoisia) syttyi vuonna 2001, kun äitini kävi hakemassa meille oman kääpiösnautserin, joka nimettiin Memmuksi. Olin myyty! Siinä oli koirarotu, joka aikalailla heijastaa minua: itsepäinen, temperamenttinen, leikkisä ja eloisa, vaatii aktiviteettia, mutta osaa nauttia myös sohvalöhöilystäkin - eli aikalailla mutkaton ja "go with the flow"-tyyppi.
Memmun kanssa emme oikein harrastamalla harrastaneet mitään. Kotona tietenkin temppuilimme, mutta millään kursseilla emme käyneet. Vuonna 2008 Memmu sai käppänäkaverin Bertan. Siihen mennessä olin alkanut toivoa, että saisin harrastaa kaikenmoista koiran kanssa - varsinkin agility oli saanut oudon palon syttymään sydämeeni. Itse olin opiskelemassa ja seikkailemassa oman elämäni kanssa, mutta ehdin kuitenkin käydä jälkikurssilla Bertan kanssa. Jälkikurssilla oli kivaa, mutta se oli vähän liian "hidasta" minun makuuni.
Vuonna 2011 olin opiskelut itseni ammattiin, josta pidän todella paljon ja olin saanut työpaikan Tampereelta paikasta, jossa toivoin olevani, jos en loppuelämäni ajan, niin ainakin kauan
Vihdoin tuntui siltä, että uskaltaisin ostaa itselleni koirakumppanin ja siitä se ajatus lähtikin. Olin pitkän aikaa haaveillut omasta koirasta. Pyörittelin monia eri rotuja mielessäni ja yritin selvitellä millaisia rodut ovat ja miten sellaisen rodun edustaja soveltuisi omaan elämääni. Rotuja, joista olin kiinnostunut oli satoja. Listallani oli muunmuassa rottweiler, bordercollie, suursnautseri, kooikerhondje, kääpiösnautseri, novascotiannoutaja, snautseri jne. jne. jne.Lopulta sitten kuitenkin päädyin snautseriin. Kääpiösnautseri oli hyvä kakkonen, mutta kääpiösnautserista on tullut niin "hittikoira", että en ihan halunnut koiraa joita on niin monella koiralla. Päätökseen myös vaikutti koko. Kääpiösnautseri on pienikokoinen ja pippurinen, mutta itse halusin vähän kokoa enemmän. Suursnautseri oli vähän liian suurikokoinen (ainakin silloin
), joten päädyin kompaktimpaan kokoon eli keskikokoiseen!Ensimmäiseksi tietenkin otin selvää vähän rodusta. Kyselin monilta eri kasvattajilta millaisia koiria keskikokoiset snautserit on ja onko keskikokoisen ja kääpiösnautserin luonteissa eroja. Olin todella tyytyväinen vastauksiin joita sain ja aloin pitämään snautserista todella paljon. Surffailin netissä kunnes löysin kasvattajan, josta tuli hyvä tunne ja jonka ajatusmaailma oli lähellä omaani. Huomasin, että tältä kasvattajalle olisi piakkoin tulossa pienokaisia ja noin kuukauden pähkäilyn jälkeen uskaltauduin viestittelemään kasvattajan kanssa. Kerroin kasvattajalle itsestäni ja toiveistani saada koira, joka voisi harrastaa kanssani agilitya tai muuta vauhdikasta.
03.08.2011 pienokaiset tulivat tähän maailmaan ja minulle kerrottiin, että minulla olisi mahdollisuus saada narttu itselleni. Jeeee! Olin aikamoisessa shokissa ja kaikki tuntui etenevän niin vauhdilla että hirvitti. En oikeastaan muista "odotusajasta" hirveästi mitään muuta kuin, että olin innostunut ja kauhistunut samaan aikaan. Samoihin aikoihin minulla oli myös kiire löytää oma asunto, sillä olin ollut kesätyöntekijänä ja asuin soluasunnossa, ja minulle tarjottiin ihan vakituista työpaikkaa.
Kaikki sitten loksahti paikalleen ja kävin kaverini kanssa katsomassa pentuja syyskuussa. Äitini oli myös seuraillut kasvattajan sivuja ja pentujen kasvamista yhtä tiiviisti kuin minä ja hän sanoi, että hänen mielestään tyttö, jolla oli punainen panta sopisi minulle kuin nakutettu. Itse en ollut siinä vaiheessa vielä katsonut yhtäkään pentua sillä silmällä, en oikein uskaltanut. Tietenkin äitini sanat jäivät takaraivoon ja aloin katsomaan ja arvioimaan punaista pentua, josko siinä olisi MINUN koira.
Kasvattajan kanssa olimme keskustelleet, että punaisella pannalla varustettu narttu mahdollisesti tulisi minulle ja innostus siitä kun vain kasvoi. Ostin vauvalleni oman pedin (jota aluksi käytin "sohvana" sillä uudessa kodissani ei vielä sohvaa ollut), ruoka- ja juomakipot, kynsisakset, harjoja ja paljon nameja ja herkkuja. Onneksi uusi asuntoni oli aika pelkistetty, niin ei tarvinnut hirveän suurta raivausta pennun turvallisuuden takaamiseksi.
30.09.2011 Pentu punainen tuli kotiin minulle. Kasvattaja oli päätynyt viralliseen nimeen Onnentontun Prinsessa. Olin niin innostunut ikiomasta koirasta! Nimen valitseminen oli aika vaikeaa. En halunnut koirastani mitään perus Mustia, Pörröä tai Pimua, vaan halusin omanlaatuisen nimen. Ennen pennun kotiin tuloa olin surffaillut netissä ja miettinyt jotain mytologista nimeä, kuten Freya (Freja, Freyja, Freia, Freyia) norjalaisen kansantarun mukaan jumalatar, joka yhdistetään mm. rakkauteen, kauneuteen, kultaan ja sotaan. Pentukatselmuksen jälkeen suunnittelin nimeä, johon liittyisi jotenkin punainen kuten Scarlett ja Katie (Tuulen viemää on ihana kirja! Ja elokuva!).
Kun hauva sitten tuli minulle aloin miettimään nimeä, joka liittyisi jotenkin Prinsessaan. Googletin Prinsessa sanan ja sieltä tuli kaikki Disney prinsessoista Ruotsin ja Tanskan prinsessoihin. Muistin kuinka kasvattajan sisko oli sanonut hauvaani Prinsessa Victoriaksi, joten päätin, että koirani nimi liittyy jotenkin häneen. Lopulta sain listan typistettyä kahteen vaihtoehtoon: Vickan ja Vicke. Lähdin tuulettumaan koirani kanssa, jota olin siihen asti kutsunut pentuseksi ja testasin noita kahta nimeä. Lopulta päätös tuli tehtyä sen mukaan, mikä sopi suuhun paremmin ja miten pentunen reagoi nimiin: Vicke.
Vicke oli suhteellisen helppo koira alusta asti. Hirveän rohkea ja mutkaton persoona. Ensimmäinen yö meni todella hyvin. Eristin Vickelle paikan sängyn vierestä ja nostin hänelle hänen oman petinsä sinne. Laitoin myös kasvattajalta saadun alustan sinne, mutta Vicke oli heti tajunnut, että peti on hänen ja meni sinne hetken tepastelun jälkeen makoilemaan. Roikotin kättäni hetken sängynlaidan yli, mutta parin piippauksen jälkeen Vicke asettui kunnon asentoon ja nukahti.
Heti ensimmäisestä päivästä saakka harjoittelimme yksinjäämistä, käsittelyä, perustemppuilua ja leikkimistä. Pallot olivat - ja ovat vieläkin Vicken rakkaus. Minulla oli onneksi sellainen työpaikka minne sai ottaa koiran mukaansa ja käytinkin sitä mahdollisuutta aika paljon hyväksi. Toki aina välillä jätin Vicken kotiin, että yksinjäämisen kanssa ei olisi ongelmaa - eikä siitä koskaan ole sellaista tullutkaan. Kun Vicke sai olla töissä, sisäsiistiksi opettaminen oli helpompaa. En muista ihan milloin Vicke oli täydellisen sisäsiisti, sillä aina välillä sattui vahinkopissat, jos oli ihana leikki kesken eikä hätää muistanut tai minä en sattunut kiinnittämään huomiota Vicken pissahätämerkkeihin. Aika nopeasti - ja kasvattajan avulla opin, että kun Vicke tepastelee ympäri asuntoa ja läähättelee on kiire juosta pihalle, koska hätä on suuri.
Kasvattaja oli aloittanut käsittelyharjoituksia yms jo hänen luonaan, joten Vickellä oli se hyvässä alussa. Kynsien leikkuussa oli aluksi hieman vaikeuksia, sillä Vicke ei oikein jaksanut olla paikallaan kynsien leikkuun ajan. Olin aluksi ottanut Vicken syliini selällään makaamaan kynsien leikkuun ajaksi, mutta kun venkuileminen oli suurta, päätin kokeilla antaa Vicken seistä ja kääntää tassua "hevostyyliin", eli kääntää tassua samalla tavalla kun hevosten kaviota, kun niitä puhdistetaan. Se auttoi paljon, mutta pieni nykiminen jatkui. Yhdellä kerralla sitten päätin kokeilla lauleskelemista ja se rauhoitti itseäni ja koiraani suunnattomasti ja kynsien leikkuu onnistui todella hyvin. Nykyään kynsien leikkuu onnistuu mutkittelemattomasti, vaikka Vicke ei siitä tykkääkkään. Olen aina leikannut Vicken kynnet kerran viikossa - yleensä perjantaina tai lauantaina - koska se on mielestäni helpoin tapa pitää kynnet lyhyinä ja varsinkin mustissa kynsissä on vaikea nähdä suonta, joten suuria määriä kynttä ei tarvitse edes leikata kun trimmaa joka viikko.
Samalla kun leikkaan kynnet, harjaan myös turkin. Harjaaminenkaan ei ole Vicken lempipuuhaa, varsinkaan parran harjaaminen, mutta olen ottanut semmoisen asenteen, että hoitotoimenpiteet tehdään joka tapauksessa.
Koirapuistossa oli ensimmäisen kerran kivaa vasta toisen rokotuksen jälkeen. Olin käynyt Vicken kanssa aiemminkin kokeilemassa millaista koirapuistossa oli, mutta Vickeä hieman jännitti siellä, joten emme olleen kauaa siellä. Tiedän, että suositus on, että pentua ei saisi viedä koirapuistoon ennen kun on saanut kakkosrokotteen ja odottanut sen jälkeen vielä kaksi viikkoa, mutta otin tietoisen riskin, sillä halusin, että koirani osaa olla muiden koirien kanssa. Ja koirapuistossa käynti helpottaa lenkkiä suunnattomasti! Koirapuisto on ollut pelastukseni varsinkin silloin, kun olen ollut kipeänä, enkä ole jaksanut tehdä tunnin lenkkejä.
Vicke ei onneksi ole ollut mikään täystuhokoira, ja jos on tuhojaan tehnyt, syyttävä sormi osoittaa minua, sillä olen ollut laiska, enkä ole aktivoinut Vickeä tarpeeksi. Hampaidenvaihtumisen yhteydessäkään ei suuria tuhoja tullut, sillä tarjosin mahdollisimman paljon turvallisia asioita järsimiseen. Alusta asti säästin kaikki pahviset paketit, jotta voin niillä tarjota mielekästä puuhaa Vickelle. Sotkuahan siitä pahvisilpusta tulee, mutta ei se minua haittaa, kunhan huonekalut, seinät ja tärkeät tavarat säilyvät ehjänä.
Agility on koko ajan ollut mielessä, ja IKEAssa käynnin yhteydessä löysin lapsille tarkoitetun putken, jonka sitten ostin, että voin opettaa Vicken kulkemaan putken läpi. Ja se oli kyllä ihan sairaan hyvä ostos! Vicke rakasti sitä, että lähetin hänet putken läpi!
Syksy läheni talvea kohti ja minulla oli vaikeuksia töissä. Olosuhteet olivat muuttuneet ja lopulta päädyin siihen, että etsin uutta työpaikkaa. Tämä aika oli tietenkin stressaavaa aikaa, mutta yritin olla stressaamatta liikaa - vaikeaa se oli. Lopulta löysin hyvältä vaikuttavan työpaikan Helsingistä, jonne muutimme Vicken kanssa maaliskuussa 2012. "Kulttuurishokki" ei ollut onneksi kauhean suuri, toki uusi yksiö oli kamalan pieni kun sitä vertasi kaksioon jossa asuimme Tampereella, toki ihmisiä oli paljon enemmän ja äänet oli erilaisia.
Aluksi uudessa asunnossa äänet oli Vickelle outoja ja piti hieman haukahdella. Vicke ei onneksi ole kovin haukkuva yksilö - niin kuin yleisesti snautserit eivät olekaan, mutta uudet äänet olivat aika pelottavia. Parasta uudessa asunnossa Vickestä varmaan on se, että olemme ensimmäisessä kerroksessa ja keittiöstä on mukavaa seurata ihmisiä, koiria, autoja ja lintuja liikkumassa pihalla.
En ole koskaan ollut mikään kaupunki-ihminen ja nautin enemmän luonnossa liikkumisesta kuin asfaltilla vilkkaiden teiden varrella. Onneksi asun sellaisella alueella, mistä on lyhyt mennä metsään ja täällä on paljon puistoja, joissa on kiva lenkkeillä. Tampereella kävimme useasti metsäpolulla lenkkeilemässä, missä Vicke sai juoksennella vapaasti, mutta täällä en aluksi hirveästi uskaltanut päästää Vickeä vapaaksi, kun en tiennyt missä tiet menevät ja kuinka paljon ihmisiä liikkuilee niillä lenkkipaikoilla.
Maaliskuussa myös Vicken trimmaaminen oli ajankohtainen. Vicke näytti ihan hirveältä karvaturrilta! Olen melkein aina trimmannut äitini koirat, joten trimmaustaitoa minulta löytyi - ainakin kotitrimmiin. Vicke alkuun oli tyytymätön siihen, että hänen pitää seistä pöydällä, mutta trimmaus onnistui ihan hyvin. Vicken pohjavilla oli hirveän paksua ja pitkää, joten päätin ajella Vicken nakuksi. Karvojen ajelulla oli vähän huono tulos, sillä Vicke raapi päätään ja korviaan ihan hirveästi. En ehtinyt ostaa kauluria tarpeeksi nopeasti, sillä eläinlääkärikäynnillä selvisi, että Vicke oli saanut siirrettyä bakteereita ohimoilla ja korvissa oleville haavoille. Lääkäriltä saimme antibioottikuurin, joka hoiti vaivan pois viikossa.
Uusi työpaikka Helsingissä oli mukava, mutta ihmiset eivät olleet ihan niin ihania kuin Tampereella ja työpäivät olivat jotenkin rankempia kuin ennen. Työmatkakin oli melkein tunnin mittainen, joten sekin verotti aika paljon vapaa-ajasta. En oikein jaksanut enää työpäivän jälkeen tehdä mitään ja lähikoirapuistossa ei ollut hirveästi kävijöitä.
Yhtenä huhtikuuiltana olin Vicken kanssa lähtenyt lenkille töiden jälkeen ja päätin vähän hölkkäillä. Vicke oli ottanut matkan varrella noin 1,5 m kepin mukaansa ja hölkkäillessä vilkaisin keppiä ja ajatus "tämä ei ole hyvä idea" kävi mielessä, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Sitten se kävi! Vicke käänsi päätään sillä lailla, että keppi oli jalkojeni edessä. Onnistuin pitämään tasapainoni, mutta pienen kiljaisun innostamana Vickekin innostui ja keppi joutui jalkojeni alle uudelleen. Tällä kertaan en onnistunut pysymään jaloillani, vaan oikea nilkkani kääntyi ja kaaduin sen päälle.
Kipu oli suunnaton ja Vicke oli tietenkin ihan innoissaan kun makasin maassa. Sain Vicken rauhoittumaan ja istuin paikoillani odottaen, että kipu menee ohi. Kipu vaan yltyi ja oli pakko päästä liikkeelle. En pystynyt varaamaan painoa jalalle ollenkaan ja kyyneleet valui poskilleni. Olin ehtinyt noin kilometrin päähän kotoa ja kotimatka oli yhtä tuskaa. Jalkaani jomotti ja välillä piti pysähtyä hengittelemään. Onneksi Vicke tajusi, että minulla ei ollut kaikki hyvin ja käyttäytyi suhteellisen mallikkaasti vaikka kävely olikin melkein etanamateluvauhtia.
Seuraavana päivänä menin lääkärille, jossa nilkasta otettiin röntgenkuva. Murtumaa ei onneksi ollut, mutta paha nyrjähdys ja kahden viikon sairasloma. Jalkaan laitettiin semmoinen hassu paketti, jonka voi ottaa pois yön ajaksi ja kotiin sain sauvat mukaan. Vicke on onneksi ollut kanssani sauvakävelyillä, joten suuria ongelmia ei tullut lenkeillä muuten kuin se, että en jaksanut pitkiä lenkkejä tehdä.
Jalka toipui suht hyvin ja löysinkin sitten yhdellä tunnin mittaisella lenkillä luontopolun, jossa nykyään käymme aika usein. Samoihin aikoihin Vicke pääsi ensimmäistä kertaa kunnolla kosketuksiin veden kanssa. Ensimmäisillä kerroilla Vicke juoksi laiturilta suoraan veteen, sillä hän oli nähnyt vedessä linnun uimassa ja pikku-raukka oletettavasti luuli, että vesikin on kiinteää ja sukelsi kauniissa kaaressa veteen. Vicken ilme oli todella huvittava, kun hän ui takaisin laiturille
. Traumoja sille ei onneksi jäänyt sukelluksesta, mutta hetkeen hän ei veteen uskaltautunut.Nykyään Vicke on aikamoinen vesipeto, sillä luontopolulla jossa käymme, on järvi! Jos menemme veden äärelle, Vicke juoksee veteen ja tuijottaa minua katseella, joka sanoo: "Heitä minulle keppi!" Joskus, jos en jaksa etsiä keppiä, Vicke saattaa uiskennella itsenäisesti.
Heinäkuun alussa minun koeajan oli tarkoitus päättyä ja palkan nousta, mutta kesäkuun viimeisellä viikolla sain pomolta puhelun, jossa hän ilmoitti, että minut irtisanotaan. Olin aikaisemmin ilmaissut halukkuuteni palata maaseudun maisemille, mahdollisesti lähemmäksi kotiani, sillä isoisäni hautajaisten aikaan oli tullut todella suuri koti-ikävä. Pomoni oli todella ymmärtäväinen ja hän ilmaisi, että he toivovat, että jatkaisin ainakin joulukuulle asti, että heidän ei tarvitse palkata useampaa työntekijää tuurailemaan lomien ajaksi ja minun tilalleni. Irtisanominen tuli ihan puun takaa, että olin aikamoisessa shokissa silloin. Pomoni sanoi, että hän on varma, että saan hyvän paikan kotisuunnilta, sillä olin hyvä työntekijä. Silloin teki mieleni sanoa "Kiitti *piiiip*! Suunnitelmissa oli muutto, mutta tää irtisanominen romutti mun suunnitelmat täysin!" Kaikki säästöt olivat huvenneet Espooseen muuton yhteydessä ja nyt kun ei ole enää työpaikkaa, ei voi säästääkkään rahaa!
Nyt irtisanomisesta on muutama kuukausi ja olo on suhteellisen hyvä. Raha-asiat vähä pelottavat. Oman alan työtä ei ole vielä löytynyt, mutta olen positiivisin mielin. Näin jälkikäteen ajateltuna huomasin, että koiranikin vaikutti hieman vaisummalta kun olin töissä. Kotona en jaksanut lenkkeillä tai puuhailla Vicken kanssa, joten meidän yhteistyö ei ollut kovin hyvä. Nyt työttömänä olen saanut parannettua yhteistyötämme ja suhdettamme paljon paremmaksi, joten osaksi olen tyytyväinen, että minut irtisanottiin.
Olemme paljon lenkkeilleet ja viettäneet aikaa luontopolulla ja treenailtu kontaktin ottoa. Vicke on ollut aina aika kova vetämään hihnassa silloin kun nähtävissä on toinen koira tai lapsia. Vickellä ei ole ollut hirveästi lapsikontakteja, mutta jostain syystä Vicke rakastaa lapsia! Nyt joka aamu kaadan namipussi/vyölaukkuun päivän ruoka-annoksen ja palkitsen Vickeä jokaisesta katseesta. Tämä on parantanut meidän yhteistyötä, Vicken kontaktin ottoa, kuuntelutaitoa ja saanut hänet todella keskittymään minuun, eikä kaikkiin ihaniin häiriötekijöihin lenkillä. Tietenkään en vaadi, että Vicke tuijottaa minua koko ajan ja on koko ajan vierelläni, sillä hajujen haistelu kuuluu lenkkeihin, mutta tärkeintä on se, että jos minä kutsun, Vicke tulee
Nyt olemme aloittaneet paljon harrastuksia, kuten Arkitottis, Rally-Toko ja pentuagility. Taidan lopettaa tämän kirjoituksen näihin sanoihin, sillä tästä kirjoituksesta on tullut todella pitkä ja haluan pitää pienen paussin kirjoittamisesta. Palailen asiaan luultavasti aika pian, sillä minulla on niin paljon kirjoitettavaa näistä uusista harrastuksista ja tämän hetken asioista!
Kommentit