Joskus koirapuistossa on minusta ihan kivaa, mutta yleensä minä en nauti siellä olosta paljoakaan. Tällä kertaa en todellakaan nauttinut siitä. Labbiksen omistaja puhui puhumistaan ja kun yritin saada sanaa väliin, hän puhui minun päälle. Jos onnistuin kommentoimaan jotain, hän kommentoi asiaa siten, että hän ei ikinä tekisi niin tai katsoi minua kuin olin hullu. Hän ei ymmärrä miksi ihmiset ei anna koiriensa haistella lenkeillä toisiaan. Itse sanoin siihen olevani sellainen henkilö ja ylpeä siitä
Sitten mainitsin käyttäväni pahviaktivointileluja ja heti hänen piti päästä sanomaan, että oli kuullut joku 5 vuotta sitten, että koiranpentu oli kuollut sen takia, että sille oli jätetty nameilla täytettyjä maitopurkkeja. Sanoin siihen hieman huvittuneena ja hieman ärsyyntyneenä "Mä oon kuullu, että muutama koira on kuollu hanskojen syöntiin, makkaran syöntiin, luun syöntiin jne jne jne." Kaikkeen voi kuolla! ÄÄÄÄÄÄÄÄK ÄLKÄÄ IHMISET VAAN TEHKÖ MITÄÄN KUN SIIHEN VOI KUOLLA!!! Onneksi labbis lähti aika pian omistajansa kanssa. Samalla oven avauksella puistoon tuli karkeakarvainen mäyräkoira, jonka nimi on ehkä myös Vicke (ainakin siltä se kuulosti). Vähän jännitti miten tässä käy, kun Vicke ei ole ihan hirveästi ollut pienien koirien kanssa "kahden" ja muistin myös sen omistajan, joka on hieman suojelevainen koiraansa kohtaan.
Leikki onneksi meni ihan hyvin. Mäyris juoksenteli ihan innoissaan ympäri puistoa ja Vicke juoksi perässä ja välillä työnsi sen kumoon. Mäyristä ei tainnu haitata se ollenkaan kun meno jatkui samaan malliin heti
Lopulta, kun parin tunnin juoksentelun jälkeen pääsimme lähtemään, Vicke oli ihan kuollut ja minä nälkäinen kuin susi. Olisi ehkä ollut hyvä idea syödä jotain muuta kuin banaanin ennen puistoon lähtöä.
Lupasin kirjoitella enemmän hihnatreeneistä, ja voisin siitä nyt vähän kirjoitella. Idea tosiaan lähti heti ensimmäisen arkitottistunnin jälkeen. Olin päättänyt parantaa meidän hihnakäyttäytymistä! Hihnassa Vicke kävelee hienosti.... siihen asti kunnes koira tulee vastaan, eli tarkoitus oli parantaa hihnassa koirien ohittamista.
Myönsin, että aikaisemmat tavat eivät olleet tuottaneet haluttua tulosta, joten minussa oli vika, ja minun on muutettava koulutusmetodiani. Mietin kaikki koulutustavat, joista olin kuullut ja mitä tapoja olin siihen mennessä kokeillut.
Olin kokeillut lelulla/kepillä mielenkiinnon siirtämistä. Se tehosi ihan hyvin, mutta se ei ihan paranna Vicken keskittymiskykyä ja rauhallisuutta ohitustilanteissa. Nameilla en ollut saanut haluttua tulosta, sillä kiihtyminen alkoi jo näköhavainnon saamisesta ja Vicke haistatti nameille kakat. Olin kokeillut kääntymistä, mutta sekään ei poista ongelmaa, vaan se on enemmänkin välttelemistä. Pysähtyminen ja peruuttelu-tavassa Vicke turhautuu todella paljon (yleensä käyttänyt tätä jos vastaantuleva koira on paikallaan).
Vihdoin päätin unohtaa hihnakäyttäytymisen kokonaan ja aloittaa siitä, että saan koirani kuuntelemaan minua. Aloitin katsekontaktista. Aamulla kaadoin päivän ruoka-annoksen koirannamivyölaukkuun ja lähdimme lenkille. Jokaisesta katseesta Vicke sai namin, joten ei mennyt kauaakaan, kun koirani napotti minua silmiin koko ajan. Lenkillä tuli koira vastaan ja jotenkin Vicke oli sopivassa mielentilassa, kun se istahti käskystä ja söi nappuloita, joita työnsin sen suuhun koko ajan. Päätin olla vaatimatta liikaa, pelkkä paikallaan istuminen riittää alkuun. Ohitus meni muuten ihan hyvin, paitsi kun koira tuli kohdalle, Vicke syöksähti sitä päin. Minuun tulvahti siinä vaiheessa toivo ja usko, minä pystyn tähän, me pystymme ohittamaan jossain vaiheessa koiria ilman, että niiden luokse pitää syöksähtää. Olihan Vicke jaksanut odottaa paikallaan siihen asti kunnes koira tuli kohdalle!
Jatkoin treenailua joka päivä ja joka lenkillä. Namit olivat - ja ovat - joka kerta mukana. Kun katse kääntyi Vickellä helpommin minun suuntaan, aloin pitkittämään katsetta ja namin antamista. Hyvin nopeasti Vicke hakeutui viereen ja saatoimme kulkea pitkiäkin matkoja napottaen toisiamme silmiin. Kun vieressä kävely luonnistui katseen kera hyvin, yhdistin siihen sanan "Viereen". Sana on tuttu Vickelle, mutta sanan totteleminen ei aikaisemmin ollut yhtä kivaa, kun siitä ei saanut aikaisemmin palkaksi mitään (namit kun usein jäivät kotiin), mutta nyt se onnistuu todella hyvin
Harjoittelimme kontaktia pikku hiljaa ja usein. Aina välillä tuli lenkeillä vastaan koiria ja ohitus meni aina vähän niin ja näin. Kotona kun mietin miksi välillä ohittaminen onnistuu niin hyvin ja miksi välillä Vicke syöksyy, keksin että ohitus onnistuu parhaiten silloin kun Vicke istuu. Eli lenkillä välillä saatoin laittaa Vicken istumaan ja välillä kävelimme koiran ohi. Parhain onnistuminen tapahtui aina silloin kun pistin Vicken istumaan. Olin myös huomannut aivan mahtavaa parannusta siinä, että "tokeneminen" toisesta koirasta oli nopeampaa kuin ennen.
Tietenkin paras tapa olisi tästä eteenpäin pistää Vicke istumaan joka kerta, kun koira tulee vastaan. Voi kun se olisikin niin helppoa! Joka kerta, kun vastaan tulee koira, teen pikaisen arvioinnin jonka perusteella päätän, kävelemmekö ohi nopeuttaaksemme ohitusta vai istummeko ja odotammeko, että parivaljakko ohittaa meidät.
Olisikin mahtavaa jos kaikki omistajat osaisivat tehdä tämän. Jos näen, että vastaantuleva koira on hihnassa, ei fleksissä, me odotamme. Jos toisen koiran omistaja ottaa koiransa lyhyelle hihnalle, me odotamme. Rodullakin on jonkin verran väliä, jos vastaan tulee esim. saksanpaimenkoira, rotikka, staffi, me odotamme. Jos vastaan tulee "pikku-Fifi", me kävelemme - ja kaukaa. Jos koira on fleksissä, me kävelemme. Jos koira ja omistaja tulee vastaan lastenvaunujen kanssa, me odotamme. Tämä on aika pelkistetty ja suuntaa-antava kertomus minun arvioinnista, sillä joka kerta on erilainen ja yllätyksiäkin tulee vastaan.
Olen kuitenkin huomannut, että jos on iso koira, jolla on "vahvan koiran"maine, omistajat yleensä haluavat ohittaa ilman koirien kohtaamista. Ja jos vauvanvaunut ovat lenkillä matkassa, koira on aika varmasti opetettu siihen, että hihnassa ei venkuloida ja vedetä. Yleensä jos koira on kytketty hihnaan, omistaja ei päästä koiraansa minun koirani luokse - ainakaan kysymättä. Useasti fleksissä olevat koirat säntäilevät vähän minne sattuu ja omistaja ei välttämättä pysty (tai vaivaudu) pysäyttämään koiraansa, ennen kuin se on minun koirani luona. Niin, ja jos omistaja/lenkittäjä, jonka koira on fleksissä, on lapsi, käännymme ympäri ja menemme ihan muuhun suuntaan. Tietenkin maailmassa saattaa olla omistajia, jotka pitävät koiraansa fleksissä ja osaavat ohittaa muita koiria mallikkaasti, mutta valitettavasti en ole täällä tavannut sellaisia hirveän monta.
"Pikku-Fifi"-koirat, joista aikaisemmin mainitsin, eivät ole mitään tiettyä rotua, vaan ne ovat yleensä pieniä koiria, joiden omistajat ovat yleensä iäkkäämpiä ihmisiä (olen myös tavannut muutaman nuoremmankin ihmisen). Heille koira on kuin lapsi ja "Pikku-Fifi" saa tehdä mitä haluaa, milloin haluaa ja omistaja tulee vain mukana. Fifi yleensä kulkee fleksissä pitkällä ja jos Fifi näkee toisen koiran, se yleensä räksöttää ärsyttävästi. Tällainen koira jos tulee meitä lenkillä vastaan, me ohitamme sen ja kaukaa, koska yleensä Fifin omistaja ei ota koiraansa lähelle, vaan antaa sen muitta mutkitta tulla koirani luokse (vaikka kieltäisinkin!). Veri alkaa jo kiehumaan pelkästään Pikku-Fifien ja niiden omistajien ajattelusta, joten on parempi siirtyä eteen päin.
Tällä hetkellä poljemme vähän paikoillaan noiden ohitustilanteiden kanssa. Haluaisin niin kovasti, että Vicken kanssa voisimme ohittaa koiria samalla tavalla kuin arkitottistunneilla, mutta se ei oikein onnistu. Olen niin pitkään valinnut lenkkeilyajoiksi sellaisen ajan, kun muita koiria ei ole paljoa liikkeellä, että harjoittelu on vähän vaikeaa. Pitäisi vain lähteä lenkille silloin kun koiria on liikkeellä, niin parannusta voisi tapahtua.
Ärsyttävän hienosti ohitukset ja muiden koirien lähellä olo onnistuu tunneilla, mutta "oikeassa elämässä" se ei menekään ihan niin hienosti. En oikein vielä ole keksinyt missä menen pieleen kotona, mutta selvää se on että vika on minussa. Tai ehkä olen, en ole ihan varma, mutta luulen, että se saattaa olla sitä, että tunnilla minulla on "tekemisen meininki"-mieliala, eli nyt tehdään tämä ja tehdään se niin ettei tarvitse hävetä. Minulla ei ole samaa mielialaa lenkeillä. Olen yrittänyt saada saman mielialan ohitustilanteissa, mutta jotenkin en vain osaa saavuttaa sitä.
Toinen mitä keksin, on se, että silloin kun meidän pitää kävellä koiran ohi, minä hätäilen. En silleen paniikki-koira-tulee-vastaan-hätäillen, vaan nyt-ohitetaan-tämä-vauhdilla-hätäillen. Eikös sitä sanota, että kun tiedostaa ongelman, voi alkaa paranemaan. No nyt tiedostan ja myönnän ongleman, voisinko sitten parantua kiitos?
Kommentit