Rally-Tokoilu alkoi. Minulla ei ollut hajuakaan millaista Rally-Toko oikein oli, mutta ensimmäisellä tunnilla selvisi. Se oli kuin normaalitokoilu, mutta ehkä hieman löysempää. Rally-tokossa on tärkeämpää ihmis-koira-suhde ja että temput tehdään häntää heiluttaen, kuin että kaikki tehdään täysin tyylipuhtaasti.
   Taas tunti alkoi esittelyllä, joita inhoan yli kaiken. Kouluttaja käski laittaa koirat kiinni ja omistajia tulemaan meidän luokse. Koska olimme jo aikaisemmin olleet agility ja arkitottisharkoissa kentällä, Vicke oli siinä kuvitelmassa että pian aletaan tekemään kaikkea hauskaa.
   Kuinka väärässä hän ja minä olimme. Omissa esittelyssä ja Rally-tokon esittelyssä meni ikuisuus. Kouluttaja toisti ja toisti ja toisti. Muiden koirat haukkuivat jatkuvasti ja aloin näkemään punaista, kun oma koiranikin alkoi haukahtelemaan. Minä aloin itsekin turhautumaan, kun kunnon tekemisen aloittamisessa kesti niin kauan. Lopultä pääsimme kuivaharjoittelemaan rataa ja kaikki oli selvää pässinlihaa. Otimme koirat ja menimme radoille, joita oli tehty kaksi.
   Rata oli simppeli. Vieressä kävelyä, pysähtymistä, istumista eteen ja sitten joko oikealta tai vasemmalta kierto viereen, yhdessä pujottelua, kääntymistä yms yms yms. Mutta koska ryhmät olivat suuret, ja omistajat eivät ymmärtäneet hajuraon tarkoitusta, koirani ja minä olimme molemmat ehtineet turhautua, treenit meni päin persettä. Ei oikein muuta sanottavaa koko ekasta treenistä. Päin persettä ja melkein totaalinen pettymys ja masennus. Vicke ei tietenkään pikkujuttuihin jäänyt kiinni kun pääsi treenien jälkeen koirien kanssa leikkimään.
   Itseäni teki mieli ottaa niskasta kiinni ja hakata päätäni seinään. Olin itse turhautunut, vittuuntunut ja vihainen tunnin aikana, eikä se auttanut meidän yhteistyötä ollenkaan. Tajusin treenien loppuvaiheilla, että olin liian kovakourainen ja tyly koiralleni.
   Normaalisti en hirveästi korjaile koiran asentoa kosketuksella treenien aikana, vaan ohjaan namilla tai lelulla koiran oikeaan asentoon. Nyt kun oli hermot kireällä, työnsin ja pakotin koiraani asentoihin, joihin hän ei halunnut. Pelkästään tuon ajatteleminen saa minut haluamaan hakata päätä seinään. Ääliö-minä!
   Kun olin tämän tajunnut ja päässyt jotenkin itsesättimisen yli, päätin, että on pakko kokeilla niitä liikkeitä muualla, että Vickelle ei jää mitenkään negatiivinen tunne tuosta (mitä en kyllä hirveästi ajatellut olevan mahdollista tietäen kuinka easy-going koirani on), mutta se oli enemmänkin itselleni, halusin itselleni positiivisen kuvan tuosta lajista ja tiedon, että en ole paska koiran omistaja.
   Kotimatkalla kokeilimme kaikki liikkeet ja ne meni mahtavasti! Meidän yhteistyö oli saumatonta! Me osattiin, mä osasin! Voitto!

Toiselle kurssille menin ajatuksena parantaa omaa pinnaani. Mutta miten siinä kävikään? Pinnani oli taas kireällä ennen kuin pääsimme harjoittelemaan rataa, jossa oli uusia liikkeitä. Tietenkin kouluttaja kävi aluksi läpi viime kerralla opitut liikkeet ja sitten vielä uudet liikkeet. Siinä meni taas ikuisuus! Koirat räksötti ja minä olin turhautunut hitaaseen tahtiimme. Muut omistajat olivat todella tyhmänoloisia, kun eivät ymmärtäneet kun niille kerrottiin asiat selvällä suomenkielellä! Tupla-huoh!
   Kun pääsimme treenaamaan, nappasin koirani heti alkuun, niin että saisimme aloittaa ensimmäisenä radan kierron. Tietysti muut saavat tehdä sitä samaan aikaan, mutta halusin heti mennä radalle, että mahdollisesti saisimme onnistuneen suorituksen.
   Yritin viilentää tunteeni (jossa onnistuin semihyvin), ja suoritimme radan aika hyvin. En jäänyt pakottamaan Vickeä asentoihin, joihin hän ei pystynyt siinä kiihtymistilassa menemään, vaan jatkoimme seuraavalle kyltille. En ollut kuitenkaan ihan täysin tyytyväinen suoritukseen ja vieläkin vitutti ja muutamaan otteeseen sain itseni kiinni Vicken kovakouraisesta käsittelystä ja omasta vihaisuudesta. Suoritin radan loppuun ja siirryin aidan viereen rauhottumaan ja annoin Vickelle juomapaussin.
   Paussi jäi vajaaksi, kun kouluttaja tuli keskeyttämään sen. Kun kävelin kouluttajan vieressä sanoin hänelle, että Vickellä on vaikeuksia keskittyä kun on näin paljon koiria. Siihen kouluttaja sanoin pirteällä äänellä, että se vaatii vain namia, namia, namia ja leluja, leluja, leluja. Vastasin siihen vittuuntuneena: "Tässä tilanteessa mitkään namit tai lelut ei oo niin ihania, niin mahtavia, että mun koira tykkäis niistä enemmän kuin noita koirista." Kouluttaja siihen toisti nami ja lelu mantran. AAAAAAAAAAAAARRRRRRRRRRRRRGH!!!!!
   Kouluttaja laski maahan pahvisen tulostinpaperilaatikon kannen. Siinä oli tarkoitus saada koira laittamaan aluksi etutassut kannen päälle ja sitten saada se pyörittämään takapäätä kannen ympäri niin että etutassut pysyvät alustalla. Sama toistetaan niin, että takatassut on alustalla ja etupää kiertää ympäri kantta. Olen aikaisemmin kokeillut etutassujen saamista jollekin alustalle, ja se on mennyt hienosti. Tiesin kuintenkin, että tässä tilanteessa, tässä kiihtyvyydessä se ei tulisi onnistumaan.
   Päätin kuitenkin kokeilla sitä. Sain Vicken seisomaan kannen päällä muutaman yrityksen ja kannen puremisen jälkeen (kaikki pahvit on Vickelle repimisleluja), mutta pyörimään en saanut. Hylkäsin sen harjoittelun ja päätin jatkaa sen treeniä kotona.
   Menin uudestaan radalle ja suoritin sen taas samalla tavalla, eli skippasin ne, mitkä ei onnistunut. Tässä vaiheessa olin niin viittuuntunut kaikkeen taivaan alla, että halusin vain kaivautua koloon ja itkeä. Menin aidanviereen pettyneenä ja toivoin vain että tunti olisi ohi, että voisin päästää Vicken juoksentelemaan toiselle puolelle.
   Lopulta treeni oli ohi ja istuin pöydän ääreen masentuneena. Mietin siinä jo kurssin lopettamista kesken, sillä emme pysty keskittymään kurssilla ja vitutus taso on niin korkealla. Rally-toko on kivaa ja me olemme siinä hyviä, mutta alussa odottelu on ihan perseestä. Koirani ei pysty toimimaan niin kiihtyneenä kunnolla radalla. Kaikista vaikeinta on saada Vicke seisomaan minun eteeni. Se on mahdotonta kentällä! Vicke saattaa tulla siihen sekunniksi ja sitten hän onkin jo sivuttain tai muuten vain väärässä asennossa, kun hän haluaa seurata muita koiria.
   Tietenkin kouluttaminen ja treenaus ja toisto, toisto, toisto auttaa asiaan, mutta tällä hetkellä se tuntuu epätoivoiselta yritykseltä.
   Olen kuitenkin päättänyt katsoa vielä seuraavan kerran ja jos silloin menee ihan päin persettä, niin saatan jättää viimeisen treenin välistä.... Katsotaan..