Siinä vaiheessa olin todella onnellinen, että olin kerännyt lääkekaappiini ensiaputarvikkeita juuri tällaiseen tilanteeseen! Epäilin kyllä, että Vicke ei edes syönyt jauhetta, vaan vain repi pakkauksen riekaleiksi, mutta päätin oksennuttaa joka tapauksessa.
Tarjosin Vickelle hieman ruokaa, ennen kuin lähdin kaivamaan lääkelaatikkoani esiin. Otin ruiskuun 3% vetyperoksidia ja pistin Vicken juomaan litkun vessassa. Istuin pöntölle odottamaan oksennusta, jota ei sitten tullut niin nopeasti kuin olin ajatellut. Ehdin jo siinä vaiheessa panikoimaan hieman, että mitä jos annos ei olekaan tarpeeksi saamaan tuota koiraa oksentamaan, mutta kuitenkin tarpeeksi aiheuttamaan vetyperoksidimyrkytyksen.
Koska Vicke tuijotti minua niin masentuneesti, päätin kokeilla päästää Vicken olohuoneen puolelle. Vicke ei ole koskaan pitänyt vessassa olosta ja ajattelin, että kun ei tarvitse jännittää suihkuun joutumisesta, oksentaminen voisi olla helpompaa.
Hetken aikaa Vicke seilaili ympäriinsä läähättäen tuskaisesti (jolloin olin jo kuoppaamassa koiraani ja valmis hakkaamaan päätäni seinään ajatellen, että nyt minä tein sen - tapoin oman koirani!) kunnes yökkäileminen alkoi. Avitin Vicken sanomalehtien päälle, jotka olin asetellut valmiiksi oksennusta odottamaan. Ja kyllähän sitä oksennusta tuli. Aloin jo huolestumaan tuleeko oksentamisesta ollenkaan loppua, kunnes Vicken vatsa rauhoittui.
Seuraavaksi valmistin Vickelle lääkehiilisekoituksen. Mittasin keittiövaa'alla lääkehiiliannostuksen ja sekoitin siihen vettä. Yritin keksiä mitä hyvältä maistuvaa ja haisevaa voisin laittaa sekoitukseen mukaan, että Vicke söisi sen itse. En keksinyt muuta (tai siis kaapeissa ei ollut muuta) kuin kananmunan, mutta se ei oikein toiminut ihan samalla tavalla kuin joku maksamakkara
Vicke otti muutaman lipaisun litkusta ja päätti, että se ei ole syömistä. Otin ruiskun taas esiin ja päätin pakkoruokkia hiilen koiralle. Annoin pienissä erissä hiiltä, mutta Vicken vatsa ei ollut ihan vielä rauhoittunut ja ensimmäiset annokset tulivat heti ylös. Sillä välin muistin, että Vicken nisätulehduksen aikaan eläinlääkäri oli antanut meille pahoinvoinninestolääkitysreseptin, jota en hakenut silloin. Mutta koska lähiapteekkini ei ole auki sunnuntaisin, päätin olla lähtemättä hakemaan lääkettä, mikä oli sitten ihan hyvä, koska oksennnus loppui siihen.
Yritin syöttää vielä hieman Vickelle lääkehiiltä, mutta siitä ei tullut mitään ja olin jo lyömässä hanskoja tiskiin, kun Vicke meni itse syömään hiiltä. Varoituksen sana niille, jotka aikovat syöttää lääkehiiltä parrakkaalle karvakaverilleen: älä syötä sitä missään muualla kuin vessassa, missä mustan hiilen siivoaminen on helpompaa!
Kun Vickeä ei huvittanut syödä pelkkää lääkehiiltä, heitin muutaman ruokanappulan hiilen joukkoon ja litku maistui taas hyvältä. Lopulta hiiltä ei ollut enää kuin pikkuisen jäljellä ja eteisen lattia oli mustia viiruja ja tippoja täynnä, päätin kantaa Vicken kylpyammeeseen partapesulle.
(tämän otin syömisen alkuvaiheessa, joten sotku ei vielä ole niin paha kuin se loppujen lopuksi oli)
Partapesun jälkeen alkoi eteisen siivoaminen ja se jos mikä oli vittumaista hommaa! Hiili vain levittyi ja levittyi ja minusta tuntui, että mikään ei jäänyt tiskirättiin. Lopulta pitkän uurastuksen jälkeen eteinen oli taas puhdas ja Vicke nukkui tyytyväisenä omalla pedillään muistin hakemani pitsan ja oman nälkäni. Pitsa oli tietenkin ehtinyt kylmetä kokonaan, mutta nälkä oli niin suuri, että sillä ei ollut mitään väliä.
Tunnin päästä jouduin siivoamaan eteisen ja viedä koiran uudelleen partapesulle, kun karvanaama halusi syödä loput hiilestä. Loppu hyvin kaikki hyvin ja olen suhteellisen yllättynyt kuinka rauhallisena pysyin kaiken tuon keskellä! Toki ajatukset menivät tuhatta sataa ja huoli oli suuri, mutta minä toimin kuitenkin todella rauhallisesti ja melkein kuin autopilotilla.
Tuossa on Vickelle hankkimani ensiaputarvikkeet, jota ei onneksi ole ihan hirveästi tarvinnut käyttää. Betadinea on tullut käytettyä naarmuihin yms ja tankoparsaa syötin varuilta kerran, kun Vicke oli syönyt muistaakseni terävän muovinpalasen. Dermacooliakin on tullut käytettyä jonkin verran. Tai, noh, minusta en ole käyttänyt noita paljon, mutta verrattuna johonkin toiseen koiraan, joka ei ole koskaan syönyt mitään sopimatonta, tai milloinkaan ei ole juossut pusikoissa ihoansa rikki, se saattaa olla paljon
Niinhän sitä sanotaan: tekevälle sattuu.Tokihan tämä "myrkytys" olisi ollut ehkäistävissä sillä, että olisin muistanut heti kauppareissun jälkeen laittaa kaakaon kaappiin, mutta naarmut yms.... niitä vain sattuu kun on kaksi sekopäätä reissussa
Kommentit